|
|||
 |
|
||
|
31.07.2008 - 01:03
No niin, se on sitten minun(kin) aika jättää vuodatuksen pölyt taakse. Kaikki kunnia ylläpitäjälle (en tiedä, onko teitä useampia) hyvästä yrityksestä. Palvelu olisi varmasti vallan mainio, jos meitä kuormittajia, eli käyttäjiä, olisi hieman vähemmän. :)
Asiaan. Koska saadaan S:n kanssa kuukauden päästä uusi (ensimmäinen) koti, uuden elämänvaiheen taltioinnit ansaitsevat nekin uuden kodin. Vastasisustettu kattohuoneisto löytyy, kun klikkailet tätä. Remontti taitaa vain olla vielä vähän kesken... Kiitos ja kumarrus. Toivottavasti nähdään tuolla Bloggerin puolella! 24.07.2008 - 15:30
S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.
Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta. Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras. Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana. Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa. 21.07.2008 - 06:34
On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!
Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana. Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen. Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa. Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa. Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut. 30 päivää! 13.07.2008 - 14:40
S on ollut oleskeluluvasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä, mikä taisi vähän yllättääkin minut. Ja taidanpa tietää, miksi. Juteltiin äidin kanssa pari päivää sitten siitä, miten S olisi voinut reagoida passiin liimattuun paperinpalaseen toisellakin tavalla. Ihan päinvastaisella tavalla.
Sehän olisi voinut mennä pieneen paniikkiin siitä, että sen pitää ihan oikeasti lähteä Yhdysvalloista, perheensä ja ystäviensä luota. Todellisuus olisi voinut vähän säikäyttää sitä. Mutta ei. Kaikki tietävät nyt työpaikalla S:n Suomi-suunnitelmista, viimeinen työpäiväkin on päätetty. S sanoi eilen, että hän voi vihdoinkin olla rehellinen ihan kaikille. Kaikesta. Se kuulemma tuntuu hyvältä. Ymmärtäähän tuon. Muun muassa "I can't wait!" ja "I am going to live with my girlfriend!" on kuulunut kuulokkeista ihan pariin otteeseen. S:n innostuneisuus juuri tuosta yhdessä asumisesta on jotenkin hellyttävää. Se oli sille ISO juttu. Tässä yksi ilta kerroin sille, miten odotan sitä, että saan laittaa asuntomme, kotimme, kuntoon. Hyvä etten puhunut jo verhojen väristä. S ei vaikuttanut ihan yhtä innokkaalta suunnittelemaan sisustusta, ja taisin vähän ärsyyntyäkin siitä. Mutta ärsyyntyneisyys hävisi aika nopeasti, kun S selitti kantaansa. Se sanoi, ettei se ole tulossa Suomeen minkään hienon asunnon takia. Se on tulossa tänne, että voisi vihdoin elää ja olla kanssani. Aww. Tosin eilen se pyysi minua lähettämään kuvia asunnosta, jotta se voi näyttää tulevasta asumuksestaan kuvia kotiväelleen... Kotiväestä puheen ollen. S:n perhe ei ole ollut ihan yhtä innoissaan kuin S. Äiti itkee jo nyt sitä, ettei S välttämättä tule jouluksi kotiin. Isä kysyy joka kerta poikaa nähdessään "Are you really going?". Sisko osoittaa mieltään, kun vuokralainen on muuttamassa pois. Veli on sentään ollut sen verran innoissaan, että on kysellyt Xboxia lainaan pariksi vuodeksi. Sen oma kun taisi hajota. Vaan S:n into ei ota lannistuakseen. Se sanoi, että tätä on nyt odotettu ja suunniteltu niin pitkään, että enää ei peräännytä. Ei edes tee mieli perääntyä. Se on hyvällä tuulella ihan koko ajan. Se hymyilee ja hyräilee. Juttelee maailman mukavimpia juttuja. Se taitaa olla aika onnellinen. 10.07.2008 - 23:54
Olen viime aikoina ollut aikeissa kirjoittaa monestakin asiasta. Esimerkiksi siitä, miten vieläkin, melkein päivittäin, tulee hetkiä, jolloin jo hyvin tutuksi tullut lausahdus "eipä olisi uskonut" putkahtaa päähän. Joskus sen jopa kuulee toisten ihmisten suusta. Sellaisten ihmisten, jotka joutuivat kuuntelemaan valitustani ja hehkutustani viime kesänä.
Onpa käynyt mielessä semmoinenkin seikka, että joskus vähän nolottaa puhua amerikkalaisesta poikakaveristani. Minua ei siis hävetä puhua siitä, että satun olemaan onnellisesti varattu, vaan siitä, että mielitietty on amerikkalainen. Ulkomaalainen. Pelkään kai vähän, että minut, meidät, leimataan jotenkin höyrähtäneiksi, eikä meihin uskota. Ettei tätä juttua oteta tosissaan. Että ihmiset luulevat, että minua huiputetaan ja että olen hyväuskoinen. Ja niin edelleen, kaikkea sellaista tyhmää ja turhaa, tiedättehän. Vaan tänäänpä tulin kirjoittamaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta, jota ei olisi joskus oikein uskonut tapahtuvaksi. Jostain, joka todistaa, että tosissaan todellakin ollaan. Jostain, jonka ajatteleminen tuo väkisin hymyn huulille. Jostain paljon tärkeämmästä kuin jatkuva ihmettely ja tyhjänpäiväinen pohdiskelu. ***** S sai tänään oleskeluluvan postissa, joten muutto Suomeen on lentolippujen ostamista ja tänne matkustamista vaille valmis. Ja asuntoasiakin järjestyi kuin itsestään. Parhain päin. 30.06.2008 - 20:23
Oli aika, hmm, hykerryttävää lähettää yhteinen asuntohakemus viime viikolla. Mielessä pyörivät jo leppoisat koti-illat ja sohvalla vierekkäin köllöttely. Verhot. Taulut. Ja sohvalla vierekkäin köllöttely.
S lähetti samana päivänä vahvistuksen opiskelupaikan vastaanottamisesta Kuopioon, joten kaikki muodollisuudet on nyt niiltä osin hoidettu. Oleskelulupahakupaperit lähtivät matkaan jo aiemmin, joten nyt odotellaan. Lupaa ja asuntotarjousta. Ja ettei tärkein unohtuisi, S patisti minut kauppaan heti juhannuksen jälkeen ostamaan Xbox 360:n. Aikoi maksaa sen minulle takaisin. Kyseisen tempauksen taustalla oli halu pelata Halo 3:sta suomalaisten aloittelijoiden kanssa, ja myöhemmin sitten herran ollessa täällä amerikkalaisten konkareiden kanssa. Investointia tulevaisuuteen siis. Tärkeintä tässä ihan oikeasti on, että yhteinen koti on melkein käden ulottuvilla. Huomenna on jo heinäkuu, ja parhaassa tapauksessa S lentää tänne elokuun lopulla syyskuun alun sijaan. Melko pian siis! Harvoin sitä on halunnut kesän kuluvan ihan näin nopeasti. Nim. Carpe Diem.  Sanoinko jo, että sohvalla vierekkäin köllöttely on mukavaa?
24.06.2008 - 23:30
Olen onnellisempi kuin koskaan, noin yleisellä tasolla. En ole koskaan ollut näin luottavainen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, vaikka epävarmuustekijöitä on enemmän kuin tarpeeksi. Olen onnekas.
Olen myös menneisyyden vanki. Tänne Savon sydämeen palaaminen oli kuin olisi palannut ajassa taaksepäin. Tarkemmin ottaen viime kesään. Yhtenä valoisana yönä kotiin kävellessäni ja nautiskellesani viileästä, raikkasta ilmasta se iski kuin salama kirkkaalta öiseltä taivaalta; viime kesän ahdinko ja epätoivo nimittäin. Täällä ei ole muuttunut mikään viime kesästä. Samat ihmiset, samat kuviot, samat valoisat yöt. Samat tiet kotiin. Toisaalta positiivista, toisaalta ei. Huomasin töissä saman ilmiön. Viime kesänähän päivät kuluivat oikeastaan huolehtiessa, murehtiessa, pohtiessa ja katkeroituessa, kas kun oli paljon aikaa ajatella töiden lomassa. Vaikka nyt ollaan eri tiloissa, töissä olo muistuttaa silti viime kesän ikävistä tuntemuksista, tapahtumista ja ristiriitaisista tunteista. Ei mitenkään lannistavalla tavalla, mutta välillä ihan vähän kuitenkin. On uskomatonta, miten vielä noinkin pitkän ajan jälkeen jotkin asiat sattuvat, miten niistä ei ole vieläkään päässyt kokonaan yli. Sitä oli kai enemmän rikki kuin luulinkaan. Puhuin eilen tästä S:llekin. Se kyseli, onko kuitenkin erilaista lähteä aamulla töihin, kun se lepertelee korvaani mukavia, ja onko erilaista palata kotiin, kun se juuri heränneenä lauleskelee minulle onnellisena. On. On todella erilaista. Tiedostan sen kuljeksiessani tuttuja reittejä ja töitä tehdessänikin, mutta odotan silti jotain taikaiskua, joka poistaa lopullisesti kaikki ikävät ja menneet asiat mielestä. Hoen itselleni koko ajan, että mennyt on mennyttä ja se pysyy siellä. Ei tunnu auttavan, ei ainakaan vielä. Jotkin muistot sattuvat vieläkin, ja tunnen olevani aika voimaton psyykkaamaan itseäni niiden yli. Kysehän ei ole kuitenkaan mistään valtaisasta ongelmasta. En hyperventiloi enkä lyyhisty maahan, en lähellekään. Koen nuo joskus pintaan putkahtelevat (epämiellyttävät) muistot kylminä väreinä ja pienenpieninä viiltoina vatsanpohjassa. En masennu, koska osaan kuitenkin keskittyä nykyhetkeenkin ja tämän päivän todellisuuteen. Vaikka menneisyys pitää minusta vielä sormenpäillä kiinni, en elä menneisyydessä. Haluaisin kuitenkin olla kokonaan vapaa, mutta en tiedä, miten se onnistuu. Kai jonkun ulkopuolisen pitäisi takoa järkeä päähäni, kun itse en siihen näköjään pysty. Tiedän, että "uuden elämän" aloittaminen syksyllä auttaa. Sekin auttaa, että S ei muistele menneitä ollenkaan. Paitsi niitä mukavia juttuja, joilla se tietää saavansa minut hymyilemään. Viime kesän S ja tämän kesän S ovat kuin kaksi eri ihmistä. Viime kesän S oli hämmentynyt, masentunut, sulkeutunut, hieman epätoivoinenkin. Silmissä oli surua. Tämän kesän S on onnellinen, innokas, toiveikas, avoin, you name it. Oma, paras itsensä siis. Vaikka olenkin tavallaan menneisyyden vanki, odotan tulevaa enemmän kuin mitään ikinä. Kesä voisi puolestani olla ohi, ja onneksi kesäiset kuukaudet kuluvatkin yleensä valonnopeudella. Nautin toki kavereiden seurasta ja valoisista öistä, mutta kun syksyllä on edessä jotain sellaista, jonka vuoksi on tehty töitä ja vuodatettu pari kyyneltäkin silloin tällöin... Katse on siellä ja pysyy. Syksyn suunnitelmatkin ovat selkiytyneet tässä viime päivien aikana. Tulin viikonloppuna siihen tulokseen, että opiskelupaikka taisi nyt jäädä saamatta. Pari tuntia jaksoin olla pettynyt itseeni ja tunsin itseni tyhmäksi, mutta sitten aloin ajatella töissä olon positiivisia puolia. Niitä riittää. Haluan tarjota S:lle mukavat puitteet Suomessa elämiseen ja olemiseen, enkä voisi niin tehdä, jos olisin jatkanut jo neljä vuotta kestänyttä opiskelijanelämää. Hyvä näin. Sekin vähän auttoi pistämään asoita perspektiiviin, että juttelin noiden parin pettymyksentäyteisen tunnin aikana S:n (ja minun) kaverin kanssa, jonka asunto paloi viime viikolla tuhoten kaiken muun paitsi isoisän sormuksen, tietokoneen, avaimet ja puhelimen. Hänen isoäitinsä oli vielä kaiken lisäksi kuollut muutamaa päivää aikaisemmin, joten oikeita ja isoja murheita hänellä todellakin riitti. Omat "nyyh nyyh oon tyhmä" -valitukset tuntuivat aika turhanpäiväisiltä. Ja jos tuo nyt ei ollut vielä tarpeeksi muistuttamaan siitä, että minulla on asiat paremmin kuin hyvin, niin lyhkäinen puhelu S:n kanssa kohotti mielen lähes taivaisiin. "Just remember that nothing is going to stop us from being together now. Nothing is going to come between us." Kyllä se osaa, kun sille päälle sattuu. Taidan päättää tässä ja nyt, että olenkin tästä lähtien tulevaisuuden vanki. Parasta kai olisi pystyä elämään nykyhetkessä, mutta yritäpä itse tässä tilanteessa. On parempi yrittää keskittyä tulevaisuuteen kuin märehtiä menneitä. Ne on jo kertaalleen (tai kahdesti tai kolmesti...) käyty läpi, turha kai niitä on enää päässään pyöritellä. Katsotaan sitten huomenna, miten tämä oma-aloitteinen aivopesu onnistuu. Veikkaisin, että huonosti. Minkäs seepra raidoilleen voi? P.S. Ehkä tämä tyyppi voisi hypnotisoida minut. 18.06.2008 - 11:47
OHJEITA VALINTAKOKEILIJOILLE: - Nuku, mutta älä silloin, kun pitäisi lukea. - Lue, mutta älä silloin, kun pitäisi nukkua. ***** Noilla luulisi pärjäävän jo aika pitkälle. En tosin tiedä, en ole kokeillut. Itsehän tein oikeastaan päin vastoin. Silloin, kun oli aikaa lukea viittä kauppatieteellisen alan yhteisvalintaan valmistavaa kirjaa, nukuin ja lukaisin pikaisesti sille päivälle varatun alueen läpi. Koetta edeltävänä yönä, toissayönä, luin paniikinomaisesti kaikkia kirjoja sekaisin omaksumatta mitään ja nukuin koko yönä levottomasti kokonaisen tunnin, juuri kun lepoa olisi tarvinnut. Energiajuoman avulla suoritettu koe meni melkoiseksi taktikoinniksi. Lähtöpisteet olisivat sen verran hyvät, että minun tarvitsee päästä vain koe läpi (saada 10 pistettä), ja opiskelupaikka irtoaa. Olisin niin kovasti halunnut vain käväistä kokeessa, löytää 10 varmasti oikeaa vastausta (vääristä tulee miinusta) ja lähteä kotiin hyvillä mielin. Tiesin kyllä jo kokeeseen mennessä, että tietopohja ei ole ihan tarpeeksi hyvä siihen, joten arpomiseksi meni. Vastasin sen verran vähäiseen määrään kysymyksiä, että saan joko juuri ja juuri yli 10 pistettä tai juuri ja juuri alle. En uskaltanut lähteä arvailemaan enää yhtään enempää miinuspisteiden pelossa. Eilen löysin niitä "varmoja oikeita" vastauksia kahdeksan kappaletta. Tänä aamuna keksin ratkaisun yhteen pähkäilemääni matematiikkaongelmaan, joka olisi eilenkin auennut, jos olisin ollut yhtään virkeämpi. Onneksi jätin vastaamatta, ei tullut siitä ainakaan miinuksia. Ne loput vastaukset olivatkin sitten vain melko varmoja, enkä ole nyt enää edes varma niistä eilisistä "varmoista". Että tässä sitten jännätään reilu pari viikkoa tuloksia. S sanoi eilen, että hänelle on oikeastaan ihan sama, pääsenkö kouluun vai en. Minusta tulee kuulemma syksyllä joka tapauksessa hänen "sugar mommansa". Hyvä, etteivät muut ainakaan myönnä pettyneensä minuun, jos ovet eivät nyt aukea. Itse olen aika pettynyt, koska se on nyt pelkästään omasta suorituksesta kiinni, ei mistään pisterajoista tai muista. Olen pettynyt, vaikka olen todellakin ollut varautunut siihen, että syksyllä ei opiskella. Kun se on nyt niiiiiin pienestä kiinni. 16.06.2008 - 06:58
Tuossa ruisleivästä aamupalaa itselleni vääntäessä muistin taannoisen amerikkalaisen herkkuaamiaisen. Olimme S:n kanssa kylässä kaverimme vanhempien luona, ja perheen poika vaati äitiään hoitamaan meille aamiaista lauantaiaamuna. Ja äitihän teki työtä käskettyä.
Menimme kiltteinä tyttöinä ja poikina keittiöön kaveriksi, kun äiti kyseli meiltä, kuinka monta paahtoleipää haluamme. Kaksi minulle, kiitos. Entäs munia? No, kyllä kiitos. Pekonia, tietenkin. SIitä ei edes neuvoteltu. Pekonit valmistettiin uunissa, isossa astiassa, omassa rasvassaan lillien, tietysti. Pari isoa pakettia neljälle ihmiselle. Paahtoleipien päälle äitimuori laittoi avuliaasti kunnon siivut voita. Siis ihan rehellistä voita. Siivut. Scrambled eggs (10 munaa) paistettiin voissa, ja paistorasvaa oli vähintäänkin reilusti, noin 2cm x 2 cm x 5 cm. Eikä muita mausteita, voista tuli vissiin makua tarpeeksi. Katselin kokkailua vähän kauhunsekaisin tuntein. En sen takia, etteikö epäterveellinen ruoka maistuisi, mutta rajansa kaikella. En ole koskaan oikein harrastanut kaloreiden laskemista, mutta silloin kyllä tuhatluvut vilistivät päässä. Omituista tuossa oli se, että perheessä kukaan ei ole mitenkään ylivoimaisen ylipainoinen, mitä nyt hieman vatsanseudulta löytyy pyöreyttä. Tämä voispektaakkeli oli heille kuitenkin aika arkipäiväistä, jääkaapista kun löytyi erikseen voita ruoanlaittoon ja leivän päälle. Halusin olla kohtelias ja söin aamiaista, kuten hyvän vieraan kuuluu. Otin vissiin kaksi siivua pekonia, vähän munia ja ne kaksi paahtoleipää, jotka siis uivat voissa. Toinen leipänen jäi syömättä, ja se siirtyi suosiolla S:n lautaselle, vaikka S:lläkin oli vaikeuksia aamiaisen alas saamisen kanssa. Äiti ja perheen poika sen sijaan söivät hyvällä ruokahalulla. Tänä aamuna söin kaksi ruisleipäviipaletta suurella nautinnolla. Päällä juustoa, ei mitään muuta. Ei pekonia, ei rasvassa keitettyjä munia, ei edes voita. Ne kaksi vaasalaista viipaletta pitävät vielä varmasti nälänkin poissa koko päivän ajan, toisin kuin vehnämössö ja suolattu siansivu. Kyllä suomalainen aamiainen voittaa perinteisen amerikkalaisen breakfastin aika reippaasti. Jopa nirson S:nkin mielestä, joka jo nyt odottaa Edamilla päällystettyjä ruisleipäviipaleita. Niin, ja Turun Sinappia pitää olla kanssa päällä. Kuulemma.   |
Kirjoittaja
Ever seen a young girl growing old? Eli...
Aikuistumista & lapsenmielisyyttä. Pohdintaa & haaveilua. Suuria & pieniä tunteita. Ikävöintiä & hekumointia. Handbags & Gladrags.
 
Linkit
SIVUJEN POHJALLA Tilastotietoa
20.1.2007 -> Toistekin?
BLOGILISTA
Suosikiksi tästä näin. Blog Awards
To Be Continued
|
||
